Tänäänkin on hyvä päivä juosta.

Ennätysvauhti löytyi rennolla menolla: "Minulla on myös aika kova ruokahalu"


Helsinki. Tammikuun lopun tiistai Pirkkolan urheilupuistossa on lumeton ja jäinen. Etelä-Suomen talvi tekee juoksemisesta liki extremelajin, mutta silti Vauhtitreeneissä on paikalla 50 erivauhtista menijää junnukisailijoista aikuiskuntoilijoihin. Ainakin näiden tyyppien mielestä tänäänkin on hyvä päivä juosta. 

Pitkä, mustiin pukeutunut karpaasi sujahtaa vauhdilla vasemmalta ohi. Pari minuuttia myöhemmin sama kaveri kiitää jo vastakkaiseen suuntaan. Oma vauhtikestävyysharjoitukseni vauhti lienee jossain 6.00 min/km tienoilla, tällä mystisellä hahmolla silmämääräisesti arvioiden hieman yli puolet siitä. Miten joku voi juosta noin kovaa hämärällä lenkkipolulla, tai ylipäätään missään?

Täytyypä kysyä.

Karpaasi on nimeltään Henri Ansio, joka juoksee kovaa, todella kovaa. Ja lisäksi pitkään. Ansio on tunnettu erityisesti polkujuoksijana, mutta nousi viimeistään viime marraskuussa koko suomalaisen kestävyysjuoksuskenen kirkkaimpien nimien joukkoon.

Kolmekymppinen paimiolainen juoksee parhaimmillaan maratonin alle kahteen ja puoleen tuntiin ja juoksi marraskuun lopussa Espanjan Los Alcazaresissa 100 km:n uudeksi Suomen ennätykseksi ajan 6.46.16. Anssi Raittilan juoksema entinen ennätys vuodelta 2008 parani yli kymmenellä minuutilla. Lyhyellä matikalla laskien jokainen kilometri on taittunut pyöreästi neljässä minuutissa. Mistä moinen vauhti on oikein löytynyt?

–  On se tullut vähän yllätyksenä itsellenikin. Tavoitteenani on ollut ensisijaisesti hyvä kunto ja parantaa tuloksia edellisestä vuodesta. Joka vuosi on tullut kaikilla päämatkoilla uusia ennätyksiä, joka on motivoinut treenaamaan enemmän. On tässä tietenkin monta vuotta kestänyt, että on saanut pohjia tehtyä, Ansio kuvailee tiistaisen vauhtikestävyystreenin päätteeksi.

Kipinä juoksuun syttyi ylipainosta ja on pysynyt ison ruokahalun motivoimana.

–  En ollut lapsena erityisen liikunnallinen, mutta olen futista pelannut nappulaliigasta asti, ja siitä on tullut peruskuntoa. Juoksun aloitin lukioaikana, kun tarkoituksena oli laihduttaa. Painoa oli tuolloin 110 kiloa, nyt suunnilleen 85, josta olisi vielä juoksijana varaa tiputtaakin. Juoksu tuntui aikanaan hyvältä ja helpolta lajilta laihduttamisen kannalta. Treenin voi tehdä missä vaan, Ansio muistelee.

–  Myöhemmin olen huomannut myös sen, että ruokahaluni on aika hyvä. Kun juoksee tarpeeksi, ei tarvitse miettiä, mitä syö. Näin paljon juostessa ei ole mitään ongelmaa. Saa nähdä, mitä tapahtuu sitten vanhempana, Ansio hymyilee.

MUTKITTELEVA TYÖMATKA Ja nuoret kirittäjät

Rennosti ja tuloksekkaasti pinkovan diplomi-insinöörin viikoittaiset harjoituskilometrit kertyvät päivittäisistä työmatkoista toimistolle ja lähinnä yksin.

– Ensin tuli juostua pari kertaa viikossa töihin ja muuten pyöräiltyä, mutta vuosi vuodelta harjoittelu on kääntynyt enemmän siihen suuntaan, että nyt juoksen käytännössä joka päivä edestakaisin. Työmatka on vain neljä kilometriä, joten joudun vähän heittämään ylimääräistä. Yritän aamulla juosta 10-15 kilometriä, ja illalla, jos ei oikein huvita, saatan juosta suoraan kotiin, Ansio kuvailee arkeaan.

Aina juoksu ei maistu, etenkään vuoden pimeimpään aikaan, joten Ansio on käynyt Juoksuliikkeen viikoittaisissa Vauhtitreeneissä viime syksystä lähtien. 

 – Vauhtitreenin aikana ei ehdi paljon muuta miettiä, niissä saa pääkoppaa hyvin tyhjennettyä. Henkisesti auttaa kummastí, kun reitit on suunniteltu siten, että yleensä lähdetään yhteen suuntaan ja vedon puolivälissä käännytään. Takaisin tullessa on selkiä edessä vähän kirittämässä, ja kaikki ovat samaan aikaan maalissa. Jos juoksisimme yhtä kierrosta, niin silloin olisin aina ensimmäisenä maalissa odottamassa. 

–  Saan kyllä junnuistakin kiriapua. Siellä on kovavauhtisia kavereita, ei tarvitse yksin juosta. Se on hyvä juttu, ja ovat nämä kovia treenejä, ei tulisi monestikaan yksin tehtyä. Tänäänkin ennen treeniä väsytti, eikä jaloissa ollut sellasta fiilistä, että huvittaisi. Yleensä muutaman vedon jälkeen juoksu alkaa kulkemaan ja menee kivasti. Nyt on taas hyvä fiilis, että sai treenin tehtyä.

FIILIS

Hyvä fiilis. Siinä se Ansion salainen viisaus taitaa olla. Tätä kulmaa kannattaa pyöritellä hieman enemmänkin.

–  Minulla on aika vähän lepopäiviä nykyään, mutta työmatkat antavat mahdollisuden varioida, jos ei huvita. Ei minulla ole mitään treeniohjelmaa, teen fiiliksen mukaan. Kun on hyvä fiilis, juoksen vähän kovempaa, ja jos ei ole fiilistä, en lähde väkisin vääntämään. Vetää sitten suoraan kotiin, sen neljä kilometriä pystyy periaatteessa koska vaan juoksemaan.

Kun kulkee, niin kulkee.

–  Varsinkin pitkillä lenkeillä huomaan usein, että yhtäkkiä tunti vaan meni. Erityisesti sen huomaa polulla, kun joutuu koko ajan keskittymään maahan ja jokaiseen askeleeseen, ei siinä kerkeä muuta miettimään. Joskus saatan vaikka laskea, koska olen kotona, mutta sitten vartin päästä huomaankin, että lasku jäi kesken. Kaikki prosessointiteho menee siihen hetkeen, Ansio tunnelmoi.

Aina ei kulje, ja se on ihan ok.

–  Jos juoksu ei kulje, jalka on raskas, vähän masentaa ja ehkä liikaakin ajattelee, että eilen juoksin niin ja niin kovaa, joten tänäänkin pitää päästä samaa vauhtia. Pitää antaa litselleen löysää. Aina ei voi kulkea, välillä pitää kulkea rauhallisesti. Huomaan selkeästi, että juoksu pitää pääni kasassa. Nyt ei ole tullut loukkaantumisia, mutta kyllä jo viikon tauon jälkeen alkaa pää hajoamaan, jos joutuisin olemaan sisätiloissa.

MITÄS SITTEN?

Terveenä pysyminen on ollut yksi Ansion nopean kehittymisen edellytys, sillä hän on onnistunut väistämään pidemmät telakkajaksot. Marraskuun lopussa juostu 100 kilometrin SE oli iso kiintopiste ja tasaisen harjoittelun tulosta. Mutta entäs nyt, mitä seuravaksi?

–  Vuonna 2015 Hollannissa juoksemani satasen jälkeen jäin 20 minuuttia SE:stä, ja silloin ajattelin, että ennätyksen rikkominen voisi olla joskus mahdollista. Kun ennätyksen syksyllä rikkoi, tuli sellainen tyhjä olo, että mitäs nyt, kun tavoite on saavutettu. Nyt pitäisi ruveta miettimään uutta, mutta se oli kyllä hieno hetki, kun olin pitkään tehnyt töitä sen eteen.

–  Tänä vuonna olisi Suomi100-juoksu Nuorgamista Helsinkiin, jossa kaverit juoksevat siellä varmaan koko heinäkuun, mutta ei minusta ehkä sellaiseksi etappijuoksijaksi ole. Maratonin ja 100 kilsan välissä ovat varmaan ne minulle sopivimmat matkat, vaikka moni kysyykin, lähtisinkö 100 mailin tai 24 tunnin juoksuihin. Kenties, kun vauhti hidastuu vanhempana, niin sitten täytyy pidentää matkaa.

Riku Saari / Helsinki

Liity mukaan treeneihin täällä.